On toisia maailmoita. Aika kiertyy ja palaa
tyyneen sydämeensä, hämyyn joka on tuleva
ja osittain on jo tullut;
otamme siitä ennakkoa yön hetkinä
                    kun sietämätön kipu lakkaa
ja hetki sulaa kuin tali ja leviää yli mitatun rajan.
On toisia maailmoita, mutta ne ovat täällä:
kynttilä palaa loppuun, kynttilää ei enää ole,
aika on vuotanut takaisin aamun hiljaisuuteen
ja lähteetön valo hävittää varjojen metsän.

Paetkaa purret kevein purjein (1971)

Eilen treeneissä harjoiteltiin potkuja päähän. Päähänpotkimista ja väistöjä. Se oli kivaa ja terapeuttista. Erityisesti siksi, että mulle ei riittänyt paria ja siispä vetäjä ja apuopettajat pitelivät mitsejä. Oli tosi hienoa tehdä jotain kun koko ajan joku ohjeisti ja kannusti. Käännä jalkaa enemmän vasemmalle. Palauta jalka kauemmas. Hyvä. Just noin. Tosi hienosti.

Helvetti, miksi tuo on niin harvinaista? Miksi pitää mennä thaikkutreeneihin että voi olla oikeasti hyvillä mielin ja tyytyväinen sekä itseensä että toisen sanomisiin?

Haluaisin oikeasti töissäkin joskus kuulla, että hyvin tehty ja tosi hienosti. Eikä aina vaan että mielenkiintoista ja oletko ajatellut että ja tässä on ehkä ongelmallista että ja miten perustelet tämän. Kun enimmäkseen on ihan todella epävarma olo ja sellainen myös, että joka suuntaan pitää päteä ja vakuuttaa toisia omasta erinomaisuudestaan tai edes siitä että on mitenkään kiinnostava henkilö jolla on edes joskus jotain kiinnostavaa sanottavaa. Ja aina on vain juuri niin hyvä kuin huonoin suusta päästämänsä lausahdus tai paperille väkerretty esitys.

Haluaisin joskus voittaa kaikki.

Tai sitten haluaisin edes rehdisti hävitä. Voisi mennä kotiin ja ajatella, että ok tuo oli tänään parempi mutta harjoittelen kovemmin ja sitten voitan.

Sen sijaan pitää hulluna tarrata kaikkeen vähänkin positiiviselta kuulostavaan palautteeseen ja taistella epäonnistumisen tunteen kanssa. Eikä se epäonnistuminen ole häviämistä, se on turhuuden ja tyhjyyden ja nolouden tunnetta, josta ei millään pääse eroon. Ei vaikka joku sanoisikin, että hyvä. Sitten on pakko miettiä, että onko tuo vähän hölmö jos tämä oli sen mielestä hyvä.

Haluaisin että yliopisto ja muukin maailma olisi vähän armollisempi, edes välillä. Mutta kun kovuudesta ja ankaruudesta on tehty hyvän tieteen mittari, ja jatkuva pyrkimys parempaa on se keino jolla edetään. Joten ikinä ei voi olla riittävän hyvä.

Miten ihmiset noin yleisesti tulevat toimeen tämän asian kanssa?

Olen  melko varma että kykenen tekemään väitöskirjan valmiiksi, jos en ihan määräajassa niin kohtuullisessa ajassa kuitenkin. Ja siitä voi tulla ihan ok. En silti tiedä, onko tässä touhussa paljoakaan järkeä, ja välillä tuntuu todella turhalta sählätä teorian ja haastattelujen kanssa. En tiedä voinko sanoa koko jutussa mitään, mikä olisi oikeasti tärkeää (ja mikä edes on tärkeää?). Ja sitten kun joskus saan väkerrykseni valmiiksi minulle annetaan opponentti jonka tarkoituksena on etsiä kaikki ongelmat, joita työhöni sisältyy. Ja sitten kilpailemaan ziljoonan muun tohtorin kanssa määräaikaisista pesteistä (viroista ei onneksi enää sitten tarvitse kilpailla, kun niitä ei enää ole).

Aika paljon myös tykkään työstäni. En vaan oikein osaa löytää tasapainoa tekemiseen, en sen suhteen että miten erottaa oma itsensä työstään enkä sen suhteen että miten paljon ja millaisella intohimolla on sopivaa tehdä.

Muutenkin on viime aikoina ollut epävarma olo. En ollenkaan halua olla epävarma, haluan olla reipas ja luottaa itseeni. Blah.

Katkaisen journalhiljaisuuden
( meemillä )

ennen kuin kynnys kirjoittaa kasvaa liian suureksi.

(Aiemmin tapahtunutta: liikaa töitä, Italian reissu, juhlia ja keskusteluhommia, sairaana, lisää töitä, kirjoittamista, Anais Ninin päiväkirja ja Oatesin novelleja, yllättävä rahanlähde, illuusioita vauraudesta ja asiaankuuluvia hankintoja (esim. uusi mekko ja pyörän huolto), kiukuttelua täysin turhista asioista, siivous ja vessan lattian pesu.)

Yritän kirjoittaa juttua kännykän avulla toteutettavista lasten kirkkoreiteistä. Ehkä hankalin aihe ikinä. Asiaa vaikeuttaa entisestään se, etten tiedä oikeita termejä tai niiden merkityksiä (mobiili, navigaattori, reittipalvelu, sosiaalinen media etc).

Tätä ennen kirjoitin artikkelia. Sitä ennen osallistuin em. kirkkovaellukseen. Sitä ennen heräsin ja sitä ennen tulin yöbussilla Helsingistä. On ollut vähän kiireistä, tai siis niin kiireistä että jaksaminen ja kyky suhtautua asioihin millään lailla järkevästi pettää hetkittäin. (Myös lauseidenmuodostuskyky alkaa näköjään pettää. Great.)

Työt ovat enimmäkseen mielenkiintoisia ja mielekkäitä, mutta tulevat uniin eivätkä hoidu työaikana vaan tällä viikolla useimmiten sekä aamulla että päivällä että illalla että yöllä. Onneksi kohta on loma ja lähdetään Italiaan. Sekin vähän jännittää ja stressaa mutta tärkeintä on päästä hetkeksi johonkin ihan irti ja tärkeintä on myös nähdä siskoa.

Leukakin on ruvennut naksumaan kun olen öisin stressaantuneena purrut hampaita yhteen.

Vähän ristiriitaista: toisaalta paineen alla tekemisestä saa energiaa, tuntee itsensä ahkeraksi ja innostuu ja uppoutuu. Toisaalta väsymys hiipii monesta suunnasta ja on kurjaa huomata, ettei jaksa olla läsnä tärkeimmille ihmisille. Lisäksi huolettaa, että arvostelukyky sekä työn että elämän suhteen katoaa, kun väsymys muuntaa mittasuhteita ja tärkeysjärjestyksiä.

Tämä syksy taitaa olla aika lailla tätä, onneksi on tuo loma välissä ja onneksi kevät on helpompi (olen päättänyt että se on helpompi, en ajatellut jumiutua vuosiksi tähän tilanteeseen ja sitten ihmetellä neljäkymppisenä että mihin elämä ja työkyky katosivat).

Ehdin kumminkin Helsinkiin ja se oli hyvä. Kampin vaatekaupat ja luksuskahvilat ahdistivat, mutta löytyi myös Kuningatar-siideriä ja pari kirjaa parilla eurolla. Ja hyvää seuraa ja kissa joka on oikeasti jääkarhu.

Ostin uuden tietokoneen ja se on ihana ja helpottaa elämää aika paljon. Toinen asia joka helpottaa elämää aika paljon on asuinkumppanin ruoanlaittointo. Tänään havahduin, kun toisen poissaollessa piti ekaa kertaa kuukausiin miettiä, että mitä kummaa söisi. (Arvottuani sillileipien ja munakkaan välillä päädyin Pirkka-kasvispihveihin ja valkosipulipapuihin. En oo enää pariin vuoteen keksinyt mitään uusia alle kymmenessä minuutissa valmistuvia siedettävän makuisia ruokia.)

Elämä helpottuisi lisää jos saisin vietyä pyörän huoltoon ja hankittua jotain järkeviä vaatteita. Toisaalta niin kauan kuin vaatehuone on musta aukko sinne on ehkä turha hankkia yhtään mitään. Välillä ahdistaa kun tuntuu että arjen koossa pitäminen on hankalaa ja koko ajan pöly ja likaiset vaatteet ja astiat ja paperit ja postit ja laskut kerääntyvät pitkin ja poikin ja kaupassa pitää käydä ja asiat hoitaa ja niin päin pois. Tai sellainen olo että jos hetkeksi kääntää selkänsä ja huokaisee niin kohta ei enää löydä kotiaan kaiken sotkun alta. En kyllä tajua miksi, mihin se koti sieltä katoaisi. Tai elämän järjestys ylipäänsä.

Kaikki tuntuu olevan aika liikkeessä, yhä vain ja entistä enemmän.

Luinpa tässä naistenlehteä. Siellä kerrottiin, että aikuisella naisella tulisi olla käytössä noin kahdeksat eri rintaliivit. Samalla sivulla esiteltiin liivejä, joiden hinnat vaihtelivat n. kahdestakympistä sataan euroon. Itse en parinkympin liiveistä löydä kokoja eivätkä ne kokemuksen mukaan myöskään kestä kovin hyvin, joten normi-liivihankinta on n. 30-50 euroa. Eli jos nyt hankkisin kahdeksat liivt, se tarkoittaisi n. 240-300 euron lovea kukkaroon. Ja se taas tarkoittaisi n. viidesosaa käteen jäävistä kuukausituloista. Rintaliiveihin.

Tällä merkinnällä ei ole varsinaisesti mitään pointtia. mutta ei se mitään. Tämä on minun blogini ja saan märistä täällä mitä haluan.

Tai no, ehkä sittenkin kolme pointtia: a) rintaliivit ja alusvaatteet muutenkin ovat liian kalliita mutta silti kohtis välttämättömiä, b) olen köyhä ja c) naistenlehdissä oletetaan lukijalle tietty tulotaso ja suutun, kun en itse siihen yllä.

(Ei sillä että ne kaikki rintaliivit pitäisi kerralla ostaa. Mutta jos senkin jälkeen kun kaapissa on seitsemät hyvät pitää mennä kauppaan ja ostaa kahdeksannet? Byää.)

Aloitin thainyrkkeilyn ja se on kivaa. Yllättävän rankkaa, potkiminen varsinkin. Mutta kivaa, potkiminen varsinkin.

Muuten on hyperaktiivinen olo, ainakin ajattelun osalta. Työ turhauttaa, en saa haastatteluja sovittua ja sitten kun saan ne peruuntuvat ja sitten kun eivät peruunnu nauhoittaminen osoittautuu vähintään haasteelliseksi.

Eilen minua kutsuttiin ekaa kertaa ikinä fasistiksi. Internet on ihmeellinen paikka. Lisäksi eilen minun ja yhden toisen artikkelikäsikirjoitusta kutsuttiin tieteellisesti heikkotasoiseksi. Yritän suhtautua kumpaankin ed. mainittuun seikkaan huumorilla.

Kotona on uusi sohvapöytä ja muutenkin niin paljon hyviä asioita, että melkein itkettää.

Luen Frigga Haugia, se on kohtis inspiroivaa. Feministinen taloustiede sen sijaan on samaan aikaan inspiroivaa ja hämmentävää.

Ja The Wire: kolme tuotantokautta katsottu, neljäs tilauksessa. Parasta ikinä.

Eilen Rajaportin saunalla, kummallinen aikahyppy johonkin toiseen todellisuuteen, tai siltä se tuntui. Johonkin semmoiseen paikkaan jossa lauantaina kuuden aikaan istutaan sisäpihalla pyyhe päällä juomassa olutta ja katsellaan kun pikkulapset juoksentelevat nakuina pitkin pihaa.

Lauantaina myös siivottiin, tulee normaali olo ja hyvä mieli kun tekee normaaleja asioita ja lattia tulee puhtaaksi.

Väsytti, ehkä ekaa kertaa Lontoon jälkeen menin lauantai-iltana ennen kahtatoista nukkumaan. Ja aamulla väsytti yhä. Aika raskas viikko, luulen. Teaching in English -kurssi ja semmosta settiä. Nyt kirjoitan lauseen tunnissa ja lopun ajan luen vuorotellen irkkiä ja facebookkia ja ties mitä. Ei se mitään, ei onneksi ole kiire. (Tai on mutta sunnuntaina ei voi olla, huomenna vasta.)

Tänään tein ekaa kertaa elämässäni kantarelleista ruokaa.

The Wiren kakkoskausi on myös hyvä. Ja Unni Drouggea suosittelen kaikille. Lisäksi olen lukenut Blacksadia ja Reginoita ja Oatesia. Ja kuunnellut Tuula Amberlaa ja Marianne Faithfullia ja brittiräppiä ja Mary Coughlania.

Tekis jo mieli Italiaan, siihen on vielä pari kuukautta.

Miksi pienistä asioista päättäminen on niin vaikeaa?

Vuokraan kyllä helposti asunnon kahden sekunnin harkinnan jälkeen, mutta saan ahdistuskohtauksen Alkossa kun en tiedä mitä viiniä haluaisin juoda. Ennätys on ehkä se epäonnen päivä kun valitsin kaupassa kaksi tuntia sukkahousuja. 50 euron mekon taas pystyin ostamaan viidessä minuutissa.

Töissä, mutta tänään ei suju. Uni- ja kahvideprivaatio.

Ei ole ollut hirveästi asiaa viime aikoina. Tai on, mutta aika monet asiat tulevat jutelluiksi muualla.

Raportoin lukemisista: Riku Korhosen Lääkäriromaani oli hyvä. Nyt kesken Unni Drouggen Pahuudella on rakkauden kasvot, se on hämmentävä enkä tiedä vielä mitä mieltä olen. Paitsi että joissakin kohdissa tunnistan asioita, ja se on samaan aikaan pelottavaa ja mielenkiintoista. Romaani siis kertoo väkivaltaisesta suhteesta (en ole ollut suhteessa jossa toinen osapuoli olisi käyttänyt fyysistä väkivaltaa, tehtäköön se selväksi), perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin ja on häkellyttävän suora: ilmeisesti edes nimiä ei ole muutettu.

Sain synttärilahjaksi Sinkkuli-leffan ja siinä oli paljon huvitusta ja sitten paljon sellaista, mikä ärsytti ja suututti. Ja sitten katsojakumppanin kanssa jutellessa tajusin, että olin tulkinnut koko elokuvaa omasta ahtaasta kulmastani. Ja että olen vähän ahdas, ehkä anteeksiantaminen onkin oikeasti hyvä ja tärkeä juttu. Pelottavaa, en tiedä uskallanko luottaa sen enempää omaan kuin muidenkaan kykyyn antaa anteeksi.

Ja The Wiren kakkoskausi on kohta matkalla meille, ykköskausi oli hirmu hyvä.

Aikaa ja rahaa on koko ajan liian vähän, muusta ei ole ollut puutetta.

Me Naisten uudesta numerosta löytyi kököin seksikuvaus ikinä:

"Jäntevät kädet levittävät minut kuin iltapäivälehden makuupussin päälle ja tutkivat minut kirjain kirjaimelta etusivun lööpistä takasivun viimeiseen sanaan."

Muutenkin nuo kirjoituskilpailun voittajanovellit olivat melko tainnuttava kokemus. Vau, mikä mies -aiheesta inspiroituneina suomalaiset naiset siis kirjoittavat: eläimellisistä ja hiljaisista Lapin miehistä jotka riuhtaisevat lumikelkan yhdellä kädellä hangesta TAI ensirakkaus-naapurinpojista TAI lonely rider -rokkarimiehistä. Unelmamiehen tunnistaa siitä että hän tuo kukkia, kehuu kauniiksi ja pyytää naimisiin. Huooooh. Toisaalta, romanttinen novelli on ehkä muottina niin pakottava, että on vaikea kirjoittaa muutoin kuin jo valmiiksi tunnistettavissa olevien ihannekuvien kautta.

Sen sijaan Linda Grantin Sexing the Millennium oli tosi kiinnostava ja hyvin kirjoitettu.

Ei täs nyt muuta, pyöräretkiä uimabiitsille ja semmosta. Kohta Telakalle ja ylihuomenna Poriin!

Naapurin Kyllikki ei oo enää yhtään kiva koska se on vetänyt jättiherneen nenään siitä että "paiskomme" ulko-ovea. Tosi vaikea kyllä elää niin ettei koskaan sulje ovea. Argh.

Hollannin reissu oli hyvä, se oli yllättävän erikoinen ja viehättävä maa. Ja kiintoisa konferenssi, jopa. Amsterdamiin ja Utrehctiin vois mennä joskus uudestaan niin ettei tarvitsisi olla töissä. Nyt odottelen että koska matkarahat tulis takaisin ja olis (enemmän) rahaa.

Femme-inismi hämmentää. Ja elämän yleinen tila: onnellisuus (en melkein uskalla kirjoittaa koska jos sen tuo ilmi se kadonnee heti, kel onni on ja sitä rataa).

Onneksi purin tänään kieleeni ja se on tosi kipeä, jotain hankaluuksia on syytä olla. Parhaimmat hankaluudet toki itseaiheutettuja.

Töissä, kirjoitan mutta se on hidasta ja välillä pitää tehdä muita juttuja. Mun keskittymiskyky riittää n. 10 minuuttia kerrallaan, jos sitäkään. Mutta parhaiten asiat etenevät jos jaksaa istua koko iltapäivän koneella vaikkei koko aikaa kirjoittaisikaan.

Välillä viime aikoina on tuntunut jotenkin kumman raskaalta se että on olemassa niin laaja henkilökohtainen menneisyys, hirveästi asioita ja ihmisiä ja paikkoja. Ei sillä että mun menneisyys olis yhtään laajempi kuin toisten samanikäisten, se vain tuntuu jotenkin uuvuttavalta ja liialliselta.

Ehkä osittain siksi kun viimeisen viiden vuoden aikana on tullut vaihdettua maisemaa (ja ihmisiä) aika monesti, ja osa muistoista on sellaisia joita ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jotenkin kaipaisin sellaista jatkuvuutta, että voisi yhdessä jonkun kanssa muistella (tämän tajusin kun ajeltiin K:n kanssa Pirkkalasta Tampereelle ja muisteltiin kuinka oltiin käyty Superhessussa).

Ei kukaan muu täällä oikeastaan tiedä millaista Bristolissa oli, sillä ainoalla joka tietää on kumminkin hyvin erilaiset muistot kuin minulla (eikä se ole täällä). Tai millaista oli Serbiassa. Tai millaista oli Ikaalisissa. Tai millaista oli milloin missäkin, Porissa ja Turussa ja Veisussa ja Koivistonkylässä ja New Crossissa. Haluaisin että olisi enemmän yhteisiä kokemuksia, sellaisen ihmisen kanssa joka olisi vielä niitä jakamassa. Niinkuin perheen kanssa voi jakaa Hyvelän aikaa tai yhteisiä lomamatkoja.

En halua enää (en kyllä ole ikinä halunnut) olla jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen, haluan asua pienessä kodissa ja liikkua lyhyitä välimatkoja. Kohta varmaan haluan alkaa viljellä maata. (Työhuoneen kasvi kukkii, vaikka olen yrittänyt armomurhata sitä jo kauan! Ehkä kyseessä on jonkinlainen joutsenlaulu.)

Tulin eilen Riiasta, viikon päästä Utrecht. Tässä välissä se pieni koti ja pelkkiä pyörämatkoja.

Oon vielä hereillä, pitkästä aikaa hiljainen ja työteliäs sunnuntai-ilta. Ja pitkästä aikaa yksin kotona ja valveilla näin myöhään.

Haluaisin olla mökillä, olis valoisa ilta ja sauna ja vois istua keinussa tappamassa hyttysiä ja juttelemassa.

PItäisi nukkumaan, taas yöunet turhan lyhyet ja muutenkin uuvuttaa. Ikävä vain että sunnuntain hiljaisuus ja työteliäisyys aiheuttivat ylivireys-tilan eikä uneta ollenkaan.

Kuuntelen Tuula Amberlaa: Näillä maailman taistelukentillä täytyy usein tehdä vain se minkä voi.

Välillä on ikävä Teatterinuoriin, kesäleirille leikkimään yösotaa, ikävä vanhojen maskeerausmeikkien hajua. Sellainen omituinen ikävä, joka on eniten sitä että koskaan enää ei voi olla sellaista, se on maailma joka on kadonnut. Nostalgia?

Enimmäkseen olen aika suruttomasti kävellyt pois sellaisesta, jonka olen kokenut kuuluvan menneisyyteen. Siinä on ehkä se ongelma, että olen luullut käveleväni pois mutta jäänyt kulkemaan ympyrää, jollain tavalla. Ja silti on tuntunut siltä, että nyt lähden ja nyt lähdin ja nyt olen kaukana. Hmph.

Tai no, suruttomasti ja suruttomasti.

Tällä viikolla opin, että jos haluaa huuhdella nenänsä nenäkannulla johon tulee vettä ja vähän suolaa, on suotavaa sekoittaa ne vesi ja suola. Ei tunnu kivalta jos huuhtelun lopuksi sieraimeen iskeytyy suolaklöntti.

En tiedä olenko oppinut muita merkittäviä asioita.

Väsyttää. En jaksaisi huomista. Toisaalta pikkumaista valittaa, kun elämä noin yleisesti ottaen on paremmassa jamassa kuin vuosiin.

Yhdestä muistikirjastani löysin seuraavan lauseen: Tosiasioiden paino on niin suuri ettei haittaa vaikka puolukat kesken kuvan vaihtuvat mustikoiksi.

Nyt kiinnostaisi tietää, mistä tuo lause on ja miksi olen katsonut tarpeelliseksi kirjata sen ylös. Mutta tottahan tuo, ei se haittaa.

Luovassa kirjoittamisessa ärsytti kun toiset nillittivät yksityiskohdista. Kun itseä ei kiinnosta pätkääkään että minkälaiset renkaat rekassa oikeasti on, jos tarina muuten toimii. En myöskään bongaile epookkielokuvista virheitä. Usein huolestuttaa että jos joskus joudun poliisitodistajaksi tms, en osaisi kuvailla minkäänlaisia yksityiskohtia satunnaisten ihmisten ulkonäöstä. Paitsi ehkä erityisen hienoja koruja. Mutta en siis muista esim. silmälasillisuutta tai hiusten väriä, en välillä ystävistäkään.

Vappu oli kiva ja ihana eikä loppunut liian nopeasti ja arkikin tuntuu taas ihan siedettävältä. Söin yhden munkinkin ja sisko toi simaa ja oli myös paukkuserpentiiniä ja kuohuviiniä ja lämmin ja riittävästi paikanvaihdoksia ja monia ihmisiä sekä perinteinen vallankumoussuunnittelu Montussa.

Miinuspuolia se että Kyllikki hermostui tupakantumpeista kukkaruukuissa ja joistakin asioista tuli paha mieli ja välillä oli pää kipeä, mutta vastoinkäymiset eivät onneksi olleet mitenkään ylitsepääsemättömiä.

Lauantaina olin vielä ihan reipas ja jaksoin tehdä juttuja, mutta eilen kykenin hädintuskin krokettimailaa heiluttamaan. Olen nukkunut aika paljon, silti vieläkin vähän toistaitoinen ja vetämätön olo. Ihan hyvä toisaalta, töihin on helpompi keskittyä kun ajatukset kulkevat hitaammin ja paikallaan istuminen tuntuu kivalta. Sellainen olo, että haluaisin jo kirjoittaa väitöskirjaa mutta en ole varma uskallanko, jos en osaa? Joskus on pakko uskaltaa.

Arki on jotenkin turvallista, en kai vieläkään osaa päästä irti siten että loputtomasti nauttisin vapaana leijumisesta. Ei kai tarvitsekaan.

Jk. Mitä vittua, Jyväskylän yliopisto mainostaa opiskelijahakuaan (mun) Livejournalissa. Täällä siis lymyävät ne tulevaisuuden huiput, joita Jkylä haluaa houkutella? Eikö ne tiedä että oon naistutkija?!?!

Töissä, väsyttää ja aivastuttaa ja nälättää. Pitäisi oppia, että jos herää aiemmin on myös aiemmin nälkä, ja sopia lounas sen mukaan.

Muutto ja muut jännittävät asiat ovat täyttäneet ajatukset niin, että olen vahingossa aloittanut kolme eri romaania (yleensä en tykkää, että on enemmän kuin yksi kaunokirjallinen opus kerrallaan kesken). Hämeenpuistossa asuessa luin uudelleen Märta Tikkasen romaanin/elämäkerran Kaksi, se jaksoi yhä liikuttaa ja jäi vainoamaan ajatuksia monella tapaa.

Olen aika väsynyt loputtomaan nt-keskusteluun. En jaksa enää kiukutella, surettaa vain. Tuntuu, että omalla työllä ei ole mitään arvoa juuri kenenkään silmissä, että mikään ei muutu ja ne joiden pitäisi toimia yhdessä puukottavat toisiaan selkään.

Toisaalta pitää kai olla kiitollinen, että (vielä) sentään on mahdollisuus tehdä näitä hommia.

Uudessa kodissa on hyvä olla. Naapurissa asuu puhelias Kyllikki-täti. Ja muutto sujui ennenkuulumattoman hyvin, koko Turun reissu sujui hämmentävän hyvin.

Kohta vappu, haluaisin vapaita päiviä ja lisää rahaa.

Jalka on jo miltei kivuton!

Daa, voisin ehkä kertoa jotain. On kivaa olla taas täällä, toisaalta se missä nyt olen on aika eri kuin se mistä lähdin. Joten enpä tiedä missä mielessä olen "taas" jossain. Joka tapauksessa on kiva olla täällä ja lähes hämmästyttävän hyvä mieli koko ajan.

Silloin kun tapahtuu paljon asioita ei oikein jaksa pysähtyä kirjoittamaan. Eikä tarvitsekaan.

Nyt aurinkoinen Turku, vohveleita ja kermavaahtoa ja töitä.

Kahden viikon kuluttua muutto. Voi taas kuunnella musiikkia kaiuttimista ja juoda kahvia Histamiini-mukista.

Tulee ehkä ikävä juttuja, miten punaiset bussit kulkevat ohi ja kummalliset, groteskit gargoilit vartioivat pubin takapihaa. Ja miten sämpyläkahvilan myyjä kysyy kiukkuisesti salt and pepper? Ja miten Laura sanoo oh my god ja Mike Drum sanoo oh my goodness ja miten Bine kysyy would you like to go jogging?

Ja miltä Thames näyttää yöllä bussin ikkunasta, miten kaupunki tuoksuu kostealle kivelle ja grillatulle lihalle ja bussia odottavien miesten kengät hohtavat niin valkoisina että silmiä häikäisee.

Täällä on jotenkin helppoa olla olematta erityisemmin mitään, unohtua bussiin ja katsella taloja ja ihmisiä. Ja samaan aikaan joku on aina aivan lähellä, joku joka sanoo hei ja anteeksi ja voinko istua tähän. Tai joku joka huokaisee syvään kun en osaa tai ymmärrä ja sanoo look luv you wait here and I'll sort this out for you, is that alright? Are you alright?

Ja kumminkin, en malta odottaa että olisin kotona.